Olen eristänyt ihmisyksilön olemuksesta hyvin perustavanlaatuisen komponentin. Tämä ihmisluonteen osa on kaiken henkilön tekemisten ja tekemättä jättämisten takana. Kyseessä on ihmisen perusluonne, karaktööri, joka sisältää kaikki tämän henkilön tavat tehdä asioita, toimia yhteisössä, pitää lupauksensa, olla ajoissa paikalla sekä käsialan ja kävelytyyliin. Karaktööri on lyhyesti sanottuna kokonaan se, mikä tämä ihminen todellisuudessa on.
Ihmisen
karaktöörin tunnistaminen on hyvin aikaa vievää hommaa. Sitä ei voi huomata
tunnissa eikä päivässä. Ei luultavasti yhdessä vuodessakaan, mutta muutaman
vuoden jälkeen alkaa kyllä jo jonkinlainen kuva hahmottua. Karaktööri on se,
mitä ihmisellä on useimmiten tapana tehdä, elämänmittaisesta perspektiivistä
katsottuna. Kun tapaat uuden ihmisen ja vietät hänen kanssaan päivän ajan
aikaa, olet vielä aivan pihalla tämän henkilön todellisesta luonteesta. Ehkä
hänellä oli syy olla niin allapäin tänään, koska hänen isoäitinsä kuoli viime
viikolla, vaikka normaalisti hän on huoneen positiivisin ihminen. Ehkä hänen
ujo käytöksensä johtui ryhmäpaineesta ja kahdestaan hän onkin mitä puheliain
tyyppi. Emme voi tarkasti asiaa tietää ilman tarpeeksi pitkää aikaperspektiiviä.
Tämä karaktöörin piilossa pysyvä ominaisuus tarkoittaa
myös erästä hyvin mielenkiintoista seikkaa. En voi nimittäin tuomita ihmistä
oikein, ennen kuin tunnen hänen karaktöörinsä. Normaalistihan ihminen tuomitaan
ensivaikutelman, tuntivaikutelman tai päivävaikutelman perusteella, joka itse
asiassa antaa hyvin vähän tietoa tästä ihmisestä kokonaisuutena,
moniulotteisena elävänä ja tuntevana yksilönä. Perusluonne on siis edelleen piilossa ja vasta jatkuva pitkän
aikavälin kontakti voi sen tuoda sen esille.
Oman karaktöörinsä
muuttaminen on työläs, vaikea ja aikaa vievä prosessi, mutta ei kuitenkaan
mahdoton. Useimmilta vain puuttuu tarvittava kivenkova tahto muutosten
realisoimiseen. Eikä itse asiassa voida suoraan sanoa, että juuri nyt sinun
luonteesi on muuttunut positiivisempaan suuntaan. Muutoksenhan yleensä huomaa
vasta sitten, kun siitä on jo tullut kiinteä osa uutta minuutta, havahtuessaan tekevänsä
vanhoja asioita uudella tavalla. Karaktööri voi kuitenkin joissainharvoissa
tapauksissa muuttua myös yhdessä yössä, mutta tämä on hyvin harvinaista.
Esimerkiksi läheisen kuolema, onnettomuus tai voimakas psykedeelitrippi,
saattaa antaa syytä niin syvään introspektioon, että se vie persoonan kokonaan
uusille raiteille. Kokemukseni mukaan rationaalisella ajattelulla harvoin saa
itseään muuttamaan toimintaansa, vaan siihen tarvitaan tunteen herättämä, lähes
ihmisyksilön ylittävä tahto.
Yhteiskunnallisella
tasolla olisi kaikkien hyödyksi ja iloksi kasvattaa ihmiset luonteenomaiseen
hyvyyteen eli opettaa ihmisen perustaksi tottumus hyviin tekoihin. Otetaanpa
seuraava esimerkki, jonka ihmistyypit jokainen varmasti tunnistavat:
Otetaan
kaksi tismalleen samanlaista ihmistä, henkilöt A ja B. Henkilö A joutuu
työttömäksi, eikä hänellä riitä rahat enää ruokaan ja vaatteisiin. Hän katsoo
olevansa niin pahassa jamassa, että varastaa tarvitsemansa ruoan. Toisaalta
taas henkilö B ei varasta edes silloin,
kuin mitään muuta ei ole tehtävissä. Hän menee keräämään vaikka panttipulloja
yötä myöden, saadakseen tarvitsemansa rehellisesti. Sillä hänen tapaansa elää
kuuluu kiinteänä osana oikein toimiminen, hän ei melkein pysty tekemään väärin.
Ehkä hänkin aikaisemmin olisi toiminut eri tavalla, mutta vuosien aikana tämä
tietty toimintatapa on iskostunut erottamattomaksi osaksi häntä. Kaksi ihmistä tismalleen
samanlaisissa tilanteisa, joiden ainoana erona on ihmisen perusluonne. Molemmat
toimivat oppimiensa perusmoodien mukaan, joihin ihminen turvautuu vaikeissa
tilanteissa. Oikein toimiva ihminen tekee hyvää vaikeissa tilanteissakin, kun
taas väärintekijä ei hyvissäkään olosuhteissa.
Karaktööri
käsitteenä on luotettava, hitaasi muuttuva kokonaisuus. Se ei silti anna
kasvupohjaa fundamentalismille tai älyttömälle yksisilmäisyydelle, koska se
sisältää myös tärkeän ihmisluonteen osan, eli erehtyvyyden ja luvan olla
epätäydellinen. Jos joskus sitten lankeatkin väärintekoon, ei tarvitse heittää
itseäsi mäkeen, jos ymmärrät, ettei se ollut tapasi mukaista toimintaa. Jos
taas väärintekoja sitten rupeaakin tulemaan liian tiuhaa tahtia, alkaa näin tavaksesi
muodostua väärä elämäntapa. Tällöin pitäisi omien varoituskellojen alkaa
soimaan kovaäänisesti ja ohjata takaisin kohti rehtiä elämäntyyliä. Sisäisen
Samu-sirkan on siis oltava hereillä, jotta pysyt kaidalla tiellä. Mutta muista,
että sinut määrittelee pitkän aikavälin toimintasi, ei yksittäinen sana tai
teko. Tästä samasta aiheesta lausui jo itse asiassa antiikin aikana filosofi Aristoteles,
joka totesi seuraavaa:
"Olemme sitä, mitä teemme toistuvasti. Erinomaisuus ei
siis ole yksi teko, vaan tapa."
