Hampaiden louskuttaminen

Taannun. Taannun evoluutioaskeleita hitaasti taaksepäin. Olen ensin hominidi ja sitten hetken päästä alkulima. Räkäklöntti suorastaan sanoen. Minun muotoni ei ole rajoittunut ihmiskehon järjestäytyneeseen rakenteeseen, minulla ei ole tarkoin määriteltyjä rajoja. "Ihoni" on kalvo joka väreilee. Ja minä en louskuta hampaitani vaan imeskelen. 
                             Tämähän on mielenkiintoista. Voin jakaa tietoa muiden limojen kanssa kosketuksen avulla. Omat ravintoaineeni otan suoraan solukalvon läpi liemestä, jossa olen miljardien samanlaisten limojen kanssa. Olemme yksilöitä, mutta samalla jokin yhdistää meitä. Tuntuu kuin meillä olisi jaettu mieli. Jokaisen liike vaikuttaa muihin jollain tuntemattomalla tapaa. Minussa on silti jotain yhteistä myös ihmisen kanssa. Monet geeneistäni ovat samoja. Olemme toisaalta niin kaukana toisistamme, ja silti meillä on niin paljon yhteistä vaikkemme sitä tajuakaan. 
                             Minun on helppo olla tyytyväinen. Kun ei ole käsitettä ajasta tai ruumiillisista tarpeista tai mistään muustakaan mikä rajoittaa minua, olen tyytyväinen kuin minun ohjelmoitu alkukantainen palkitsemisjärjestelmäni niin sanoo. Vai onko minulla edes sellaista? Jonkinlaisen kutinan minä tunnen lonkerossani. Ehkä se on vain kuvitelmaa tai toisen liman hierontaa. Mitä nyt tapahtuu! Minä taannun vieläkin! 
                             Olen tuntemattomassa laboratoriossa. "Minä" olen vain kasa geenejä, joita kasataan keinotekoisesti luodun solun tuman sisälle. Tuntemattoman rodun edustajat vieraalta planeetalta ovat hädissään. Heidän planeettansa tulee tuhoutumaan lyhyen ajan kuluttua. Sitä ennen he laittavat oman perimänsä sekä koko kulttuurinsa tiedon tämän bakteerin geenin sisälle. He lähettävät bakteerit avaruusaluksillaan muihin aurinkokuntiin ja näin yrittävät säilyttää elämän elossa tässä universumissa. Geeneissä on määrätty evoluution suunta. Geeneissä on myös sisällytetty koko tämän kansa kokoama tieto. Ihmisenmuoto on saman muoto kuin tällä rodulla ja tämä muoto ei siis ollut sattumaa. Kun me ratkaisemme kaiken soluun ja perimään tallenetun tiedon, me ratkaisemme oman alkuperäme arvoituksen. Ja kun viimeinen prosentti tutkitaan, geeneistä katsoo takaisin Jumala. Tällöin koko ohjelma nollautuu alkuun ja me aloitamme alusta. Taannun-

Tyhmä juttu

Nero. Sillä sanalla häntä oli kuvailtu pienestä pitäen. Hänen ÄO:sa oli niin korkea, ettei sitä voitu luotettavasti testata. Päiväkodista yliopistoon saakka tuota sanaa oli toistettu tylsyyteen saakka. "Nero, nero, nero!" Se oli ollut Gustafille sekä lahja, että kirous. Hyvää oli ollut se, että koulu ei ollut koskaan tuntunut koululta. Kun muut ihmiset olivat valitelleet vaikeita laskuja tai pänttäämiseen kulunutta aikaa, Gustafilta laskut onnistuivat ensimmäisellä kerralla ja tietokin painui päähän heti yhdellä lukukerralla. Toisaalta Gustafin oli  ollut vaikeaa samaistua luokkatovereihinsa tai ylipäätään kehenkään. Jotenkin tuntui, että hänen aivoituksensa olivat aina pari astetta muita korkeammalla. Kyllä hän tuli hyvin ihmisten kanssa toimeen, mutta varautuneen luonteena takia hän ei tuonut itseään ilman syytä esille.

                             Valmistuttuaan kolmessa vuodessa Teknillisestä Korkeakoulusta tekniikan tohtoriksi vain 22-vuotiaana hän meni töihin Nokialle. Työ asiantuntijatehtävissä oli liian helppoa. Parin vuoden kuluttua hänellä oli oikeastaan kaikki se, mitä kokoomusnuoren mukaan kuuluikin. Korkea koulutus, arvostettu työpaikka, rahaa, auto ja oma asunto. Oma asunto oli ollut Gustafin viimeinen päätepiste. Nyt sekin oli saavutettu. Vähän aikaa elämä tuntui tosi hyvältä ja sitten iski eksistentialistinen kriisi. Mitä minä, Gustaf, oikein haluan elämältä? Tuon pisteen jälkeen alkoi hänen matkansa alaspäin. 
                             Pienestä pitäen eräs ajatus oli väijynyt häntä takaraivossa. Hän ei ollut koskaan tuntenut tyydytystä tekemästään työstä. Mitä hän milloin laskikin tai pohtikin tai mallinsi tai pälä pälä. Kaikki oli hänelle niin helppoa lasten leikkiä, ettei se tuntunut miltään. Saisitko itse tyydytystä, jos saisit palkkaa ensimmäisen luokan matematiikan laskujen laskemisesta? Ja kaikki hurraisivat ja kehuisivat kun saisit sen tehtävän oikean ratkaistua? Gustafin kunnioitus ja usko muihin ihmisiin rapisi hiljalleen vuosien saatossa hänen tullessa yhä kyynisemmäksi ja kylmemmäksi. 
                             27-syntymäpäivänsä tullessa Gustaf oli jo täydellisesti omissa maailmoissaan. Hän oli viimeisen viisi vuotta käynyt tunnollisesti työssään sen enempää asiaa miettimättä. Hän vain lainasi aivojensa laskukapasiteettia rahaa vastaan. Työ ei merkinnyt hänelle mitään muuta. Vapaa-aikansa hän oli viettänyt etsien elämälleen tarkoitusta sitä löytämättä. Kaikki perinteiset buddhalaisuudet, rakkaudet, itsensä kehittämiset, esseiden kirjoittamiset ja ekshibitionismi oli käyty läpi. Hän oli suuressa älykkyydessään jäämässä eksistentiaalisen ahdistuksensa alle. Hän oli silloin viisi vuotta sitten luvannut itselleen päästävänsä itsensä päiviltä, jos hän ei löydä elämäänsä tarkoitusta ennen kolmattakymmenettä ikävuotta. Se päivä läheni arvattuakin nopeammin. 
                             Oli joulu ja Gustaf ja hänen sukulaisensa olivat kokoontuneet hänen kotiinsa. Gustaf tapasi pitkästä aikaa kaukana asuvan serkkunsa, joka oli saanut vammaisen lapsen. Lapsi oli syntynyt älyltään vajavaisena ja leikki kuusen alla saamillaan uusilla leluilla. Supersankarit taistelivat pahaa vastaan ja voittivat. Lapsi oli niin innoissaan leikistään, ettei välittänyt mistään muusta mitä ympärillä tapahtui. Sitten se yhtäkkiä hymyili ja nauroi. Gustafin päässä naksahti: 
                             "Minun pitäisi olla tyhmempi saavuttaakseen onnellisuuden! Katso nyt tuota lasta! Hänelle ei ole olemassa tässä maailmassa tällä hetkellä mitään muuta kuin nuo muovinuket! Ja kun ne ottavat yhteen hänen silmänsä syttyvät ja hän totisesti on olemassa! Gustafia itseään oli hänen älykkyytensä pitänyt koko elämän ajan vankina! Hän ei pystynyt vain olemaan ja nauttimaan yksinkertaisista iloista. Pysähtymään. Hänen perkeellinen, liian viekas aivonsa! Ja nyt se kaikki tulisi totisesti muuttumaan!" 
                             Gustaf suunnitteli kaiken täsmälleen. Hän laski ajan, jonka hänen piti olla ilman happea, jotta hänen aivosoluistaan kuolisi 65-prosenttia. Tällöin hänen ÄO:nsa laskisi juuri ja juuri älyllisesti vajavaisen yläpuolelle 85 pisteeseen. Hän rakensi ajastettavan systeemin, joka ensin rajoittaa hänen keuhkojaan ja alkaa sitten taas pumppaamaan happea tarkan ajan kuluttua. Ja niin se sitten tapahtui. Kaikessa salassa kaikilta hän yhden illan aikana meni nerosta vähä-älyiseksi. 
                             Gustafin herätessä hänen päätään särki ja mieli tuntui sekavalta. Hän juoksi välittömästi katsomaan vanhoja monimutkaisia laskujaan eikä ymmärtänyt niistä enää hölkäsen pöläystä! Hänen mielensä täytti tyyneys ja sielunsa rauha. Tätä hän oli aina toivonut! Seuraavana päivänä hän erosi työstään ja meni töihin katujenlakaisijaksi. Rentouttavaa puuhaa, eikä vaatinut aivoja. Pyh, aivot ovat yliarvostetut!
                              Mieliala pysyi ylhäällä muutaman viikon. Sen jälkeen se palasi takaisin samalle tasolle, mistä oli noussutkin. Gustaf ei käsittänyt yhtään mitä tapahtui. Hänhän oli nyt paljon tyhmempi, paljon yksinkertaisempien nautintojen ja kokemusten mies. Miksi hän ei siis ollut onnellinen? 
                             Pari pelastunutta aivosolua kertoivat hänelle: "Sinun ongelmasi ei koskaan ollut liika älykkyys. Ei todellakaan. Kyse on aina ollut sinun innottomasta ja kyynisestä luonteestasi, joka ei anna sijaa mahdollisuuksille ja elämän näkemiselle positiivisemmassa valossa. Onnea et voi löytää maagisesti mistään. Se ei piilottele missään mystisessä paikassa odottamassa löytäjäänsä. Onni on itse tehtävä, itse määriteltävä ja elettävä. Ja vaikka sinä olit yksi älykkäimmistä ihmisistä maan päällä, sitä sinä et koskaan tajunnut. "Ja nyt Gustaf oli vielä hyvin tyhmä kaiken tämän todetun lisäksi.