Koskettele toisia ihmisiä

Tämä kirjoitus kertoo toisten ihmisten koskettamisesta. En puhu vertauskuvallisesta ihmisen lietsomisesta kiihottavimpiin mielikuviin, vaan tarkoitan kirjaimellista ihmiskäden kosketusta toiseen ihmiseen. Kosketus voi todellakin olla yksi suurimmista voimistamme. Sen avulla jaamme pienen hyppysen omaa elinvoimaamme toisille ihmisille. Se lämmittää mielen ja sydämen, on erottamaton osa ihmiskokemusta. Voitko kuvitella äitiä joka ei antaisi lämpöään lapselleen tai kavereita, jotka eivät heittäisi ylävitosia?

                             Kun ihminen tuntee toisen kosketuksen, hänen aivonsa erittävät mielihyvähormonia. Sekä koskettaja että kosketettava tuntevat olonsa paremmaksi. Tutkimuksissa on useasti todettu, että ihmisille, joita kosketettiin keskustelun lomassa huomaamattomasti käsivarteen jäi parempi mielikuva koskettajasta kuin jos kosketusta ei ollut. Jälkikäteen kysyttäessä vain 30 prosenttia ihmisistä edes oli huomannut kosketuksen. Silti selvästi kaikilla kosketetuilla oli jäänyt parempi kuva ihmisestä kuin vertailuryhmällä. Siis jopa alitajuntamme ymmärtää kosketuksen päälle. Tämä yksityiskohta on osa sitä, että ihmisten välisestä kommunikoinnista on puheen ja sanojen osuus hyvin pieni. Kehonkieli, ilmeet ja kosketus kaikki luovat kuvaa sinusta. Kosketa siis toista ja anna itsestäsi positiivisempi kuva.

                              Me kaikki tarvitsemme kosketusta. Et voi koskaan päästä täysin samalle aaltopituudelle toisen ihmisen kanssa, jos ette ole kosketusetäisyydellä. Vaikka on olemassa puhelimet ja kuvapuhelut, ei se silti vain onnistu. Sillä ilman fyysistä elementtiä juttelet osaksi vain oman mielikuvitelmasi kanssa, mutta et lihallisen olennon kanssa. Vaikka aivot olisivatkin kuin synnytyksessä erotetut kaksoset, myös kehon pitää saada osansa juhlista. Onko kädenpuristus yhteensopiva? No, kai taputus olallekin lasketaan.

                             Hysteerikot voivat olla rauhassa. Kun puhun kosketuksesta, puhun siitä, kun toinen olento jakaa omaa hyvää oloaan toiselle rehellisesti toista kunnioittaen ja ystävyyttä syventäen. En puhu tuhoavasta tai satuttavasta kosketuksesta, oikean ja väärän eron saatte itse järkeillä. Kuitenkin, jos toinen antaa yhdenkin merkin kosketuksen kaipuusta, ota riski. Se todennäköisesti palkitsee molemmat. Jos taas vielä pelkäät toisia ihmisiä, ota paremmin selvää siitä kuka olet. Jostain kai löytyy syy siihenkin pelkoon.

                             "Mutta en minä voi toisia ihmisiä kosketella, vaikuttaisin vain oudolta hyypiöltä - Ei suomalaisessa kulttuurissa ole sallittu kosketella toisia ihmisiä!" Väärin. Monien asioiden sallittavuus riippuu kontekstista ja kosketuksen kohdalla tämä pitää erityisen hyvin paikkansa. Jos jo tavallinen jutustelu toisten kanssa aiheuttaa hikipisaroita ohimollesi, niin kannattaa hio sosiaalisia taitojasi ennen kuin siirryt kosketteluun. Se on kyllä osittain korkeamman tason taidetta, mutta jokainen voi oppia perusasiat. Esimerkiksi voit kertoa hauskan tarinan ja samalla kun kerrot vitsin lopetusta hiljennät puhenopeuttasi ja lopulta pamauttaessasi naurupommin taputat vaivihkaa kaveriasi olkapäältä. On jopa outoa kuinka ihmiset todellakin hyväksyvät kaikenlaiset kosketukset, jos ne tuntuvat luonnollisilta eli kuuluvat kontekstiin. Mitä enemmän pystyt luomaan itsestäsi luotettavan kuvan ja saat aikaan oikeanlaisen tunnelman, sitä helpommin muut sinun kosketuksesi hyväksyvät.

                             Mene ja kosketa. Koskettele tuntemattomia ihmisiä. Kosketa bussikuskia, kauppiasta, hyvänpäiväntuttua, ystävää ja tietenkin itseäsi. Muista myös se, ettei itsensä koskettaminen korvaa toista ihmistä, ei vaikka kuinka olisi harjoitellut.

Nyt, juuri nyt

Kaikki ovat kuulleet sanaparren carpe diem, tartu hetkeen. Se on itse asiassa niin käytetty, ettei se ole enää mikään muu kuin mauton latteus. Alunperin oiva muistutus siitä, kuinka ei kannata liikaa elää tulevaisuuden odotuksien mukaisesti onkin vesittynyt laimeaksi kliseeksi. Sääli, sillä kyseinen ajatuksenjyvä on yksi tärkeimmistä opeista osattavaksi.  

                             Vaikuttaa siltä, että nykykulttuurimme pelkää tätä hetkeä. Kun kuljen kaupungilla, ihmiset ovat kuulokkeineen jossain kaukana musiikin rytmien villeissä viidakoissa tai istuvat kännyköitään hikisesti näpräten bussissa, juuri silloin kuin olisi aikaa olla hiljaa omien ajatustensa kanssa. Mikä siellä netin taikamaailmassa voi olla niin tärkeätä, ettei ilman sitä voi olla edes paria minuuttia? Mikä asia on niin  uskomattoman ihmeellinen, että se vie ihmisen kokonaan pois ympäröivästä aistimaailmasta siihen keinotekoiseen, mainosrahoituksella pyörivään, mitään kehittämättömään teknosirkukseen? Lyhyt vastaus, ei mikään.

                             Pitkä vastaus. Meidän aivomme ovat nykyajan kulttuurissa ehdollistettu toimimaan joka ikisen pienen ärsykkeen ja halun mukaan. Me emme enää käytä omaa harkintaamme, vaan kuin sätkynuket pompimme viestien merkkiäänten ja piippausten mukana. Olemme menettäneet kokonaiskäsityksen, jos sitä koskaan meillä olikaan. Tietokone ja Internet luotiin helpottamaan elämää, ei elämäksi. Ei siellä olekaan mitään elettävää. Internet ja tietokoneet ovat maanpäällinen musta-aukko, jonne elämän kallisarvoiset tunnit katoavat. Ne kaikkoavat tapahtumahorisontin toiselle puolelle, eikä edes valo pääse palaamaan sieltä takaisin.

                             Ota siis tarvittava aika itsellesi ilman ulkoisia ärsykkeitä. Ole hiljaa huoneessasi. Ajatus yksin omien ajatustensa kanssa olemisesta saattaa olla pelottava, mutta sitäkin kannattaa kokeilla. Ehkä kirjoitat jonkun niistä paperille. Ei, älä laita sitä facebookkiin, ei siellä ketään todellisuudessa todellisuus kiinnosta. Facebook-profiilin sinä et ole sinä, se on sinun itsesi kiillottama mainoskuva siitä, millainen sinä ja muut luulevat sinun olevan. Siinä ei ole mitään todellista, ei hiukkastakaan. Soita kaverillesi ja kutsu hänet kävelylle. Häneltä sinä kuulet tuhat kertaa tarkemmin kuvauksen itsestäsi. Ja mitä tärkeämpää, elät todellisuuden hetkessä.

                             Toistan, pelkäämme elää tätä hetkeä. Juuri tuota. Tuota toista kuin luit tämän lauseen. Se meni, mutta heti tulee uusi perästä. Koko elämä vain yksittäisten hetkien helminauha. Me tarvitsemme kaikkea tätä mediaa, viihdykettä, mielikuvia, päihteitä, liikuntaa, hupia ja muuta epäolennaista. Ne vievät meidät pois tästä hetkestä. Pari minuuttia omissa vaaleanpunaisissa säkkituoleissamme on miljardi kertaa parempi kuin yksi silmänräpäys tässä kurjassa todellisuudessa. Siitä todellisuudesta, josta me kaikki yritämme karata. Se on pelko syvemmästä tuntemattomasta, joka meidän kaikkien pitää kohdata. Se on meitä meidän kuolevaisuudestamme muistuttava tikitys, jonka voi tyhjässä huoneessa yksin ollessaan kuulla. Mielikuvissamme voimme olla  ikuisesti vanhojen tarinoiden kuolemattomia sankareita ja iloita ehtymättömien juhlapöytien ääressä, kunnes palaamme takaisin maanpinnalle, haavoittuvaisina ja mitättöminä. Ehkä tämän takia kukaan ei haluakaan tarttua hetkeen?