Kaikki ovat kuulleet sanaparren carpe diem, tartu hetkeen. Se on itse asiassa niin käytetty, ettei se ole enää mikään muu kuin mauton latteus. Alunperin oiva muistutus siitä, kuinka ei kannata liikaa elää tulevaisuuden odotuksien mukaisesti onkin vesittynyt laimeaksi kliseeksi. Sääli, sillä kyseinen ajatuksenjyvä on yksi tärkeimmistä opeista osattavaksi.
Vaikuttaa
siltä, että nykykulttuurimme pelkää tätä hetkeä. Kun kuljen kaupungilla, ihmiset
ovat kuulokkeineen jossain kaukana musiikin rytmien villeissä viidakoissa tai istuvat
kännyköitään hikisesti näpräten bussissa, juuri silloin kuin olisi aikaa olla
hiljaa omien ajatustensa kanssa. Mikä siellä netin taikamaailmassa voi olla
niin tärkeätä, ettei ilman sitä voi olla edes paria minuuttia? Mikä asia on
niin uskomattoman ihmeellinen, että se
vie ihmisen kokonaan pois ympäröivästä aistimaailmasta siihen keinotekoiseen,
mainosrahoituksella pyörivään, mitään kehittämättömään teknosirkukseen? Lyhyt
vastaus, ei mikään.
Pitkä
vastaus. Meidän aivomme ovat nykyajan kulttuurissa ehdollistettu toimimaan joka
ikisen pienen ärsykkeen ja halun mukaan. Me emme enää käytä omaa harkintaamme,
vaan kuin sätkynuket pompimme viestien merkkiäänten ja piippausten mukana. Olemme
menettäneet kokonaiskäsityksen, jos sitä koskaan meillä olikaan. Tietokone ja Internet
luotiin helpottamaan elämää, ei elämäksi. Ei siellä olekaan mitään elettävää. Internet
ja tietokoneet ovat maanpäällinen musta-aukko, jonne elämän kallisarvoiset
tunnit katoavat. Ne kaikkoavat tapahtumahorisontin toiselle puolelle, eikä edes
valo pääse palaamaan sieltä takaisin.
Ota
siis tarvittava aika itsellesi ilman ulkoisia ärsykkeitä. Ole hiljaa huoneessasi.
Ajatus yksin omien ajatustensa kanssa olemisesta saattaa olla pelottava, mutta
sitäkin kannattaa kokeilla. Ehkä kirjoitat jonkun niistä paperille. Ei, älä
laita sitä facebookkiin, ei siellä ketään todellisuudessa todellisuus kiinnosta.
Facebook-profiilin sinä et ole sinä, se on sinun itsesi kiillottama mainoskuva
siitä, millainen sinä ja muut luulevat sinun olevan. Siinä ei ole mitään
todellista, ei hiukkastakaan. Soita kaverillesi ja kutsu hänet kävelylle.
Häneltä sinä kuulet tuhat kertaa tarkemmin kuvauksen itsestäsi. Ja mitä
tärkeämpää, elät todellisuuden hetkessä.
Toistan,
pelkäämme elää tätä hetkeä. Juuri tuota. Tuota toista kuin luit tämän lauseen.
Se meni, mutta heti tulee uusi perästä. Koko elämä vain yksittäisten hetkien
helminauha. Me tarvitsemme kaikkea tätä mediaa, viihdykettä, mielikuvia,
päihteitä, liikuntaa, hupia ja muuta epäolennaista. Ne vievät meidät pois tästä
hetkestä. Pari minuuttia omissa vaaleanpunaisissa säkkituoleissamme on miljardi
kertaa parempi kuin yksi silmänräpäys tässä kurjassa todellisuudessa. Siitä
todellisuudesta, josta me kaikki yritämme karata. Se on pelko syvemmästä tuntemattomasta,
joka meidän kaikkien pitää kohdata. Se on meitä meidän kuolevaisuudestamme
muistuttava tikitys, jonka voi tyhjässä huoneessa yksin ollessaan kuulla. Mielikuvissamme
voimme olla ikuisesti vanhojen tarinoiden
kuolemattomia sankareita ja iloita ehtymättömien juhlapöytien ääressä, kunnes
palaamme takaisin maanpinnalle, haavoittuvaisina ja mitättöminä. Ehkä tämän
takia kukaan ei haluakaan tarttua hetkeen?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti