Uni kalasta

Taas uusi aamu. On sentään lauantai. Mutta mitä väliä sillä mikä päivä on, kaikki päivät olivat  tuntuneet samoilta niin kauan kuin muistin.  Olin vain niin väsynyt ja harmaa. Niin kyllästynyt tähän kaikkeen mitä myös parhaiksi vuosiksi kutsutaan. Mutta tänään on vihdoin se päivä, jota olen odottanut. Päivä, josta sovin itseni kanssa tismalleen viisi vuotta sitten ja oloni oli oikeastaan vapaampi kuin pitkään aikaan. Kohta olisi aika.

Kävin eilen kaupassa ostamassa energiajuomaa. Ihan yksin! Jännitin tilannetta koko päivän ja kaksi kertaa lähdinkin kotiin päin takaisin. Kolmannella kerralla uskalsin kauppaan sisälle. Siirryin nopeasti ja huomaamattomasti juoma-osastolle. Kylmäkaapin vieressä seisoi parikymppinen nainen, jonka parfyymin tuoksu levisi metrien päähän. Hän oli juuri väärässä paikassa, kohteeni tiellä.  Panikoin ja pulssini kiihtyi. Taidan sittenkin vain lähteä kotiin päin. Tällä kertaa kävi näin. Ei! En tullut turhaan näin pitkälle. Odotan vain tässä hieman aikaa. Mutta kuinka tyhmältä näytänkään tässä keskellä käytävää seistessäni! Hiki alkoi nousta otsalleni. Gulps. Nainen otti pari askelta eteenpäin ja tie oli vapaa. Oli tilaisuuteni. Kylmäkaapin ovi teki hieman liian huomiota herättävän äänen ja Battery tarttui mukaani. Vielä oli pahin edessä.

Kävin suihkussa ja ajoin partani. Ei verisiä naarmuja, hyvä. Haluan näyttää parhaimmaltani. Paras ja ainoa puku päälle ja isoisän vanha ja pysähtynyt rannekello ranteeseen. Pysähtyneistä viisareista tuli jotenkin huono olo. Kai se muistutti minua itseäni jollakin tasolla. Laitoin kellon takaisin lipastoon. Jätin aamupalan väliin ja etsin käsiini piilottamani paperin. Tekstiä oli hiottu viikkoja ja nyt se oli täydellinen.

                             Tarkastin kaiken olevan kunnossa ja menin peilin eteen. Sieltä tuijotti takaisin keski-ikäinen, elämäänsä kyllästynyt mies. Silmien pilke oli sammunut vuosia sitten, mutta puvun kanssa näkymä ei ollut liian kamala. Oli aika. Luin paperin tekstin hitaasti jokaisesta tavusta nauttien. Helpottava tunne levisi ja kyynel meinasi tulla, mutta se jäi kyynelkanavaan. Itkut oli itketty aikaisemmin. Tiesin minne menisin seuraavaksi. Olin unohtanut, miltä tuntuu olla varma asiasta.

Kassalle oli kolmen ihmisen jono. Ei paha, mutta ei hyväkään, kyllä tuon jotenkin kestän. Menin jonoon mummon taakse ja laitoin ostokseni hihnalle. Hitaasti madellen jono liikkui eteenpäin asiakas kerrallaan. Jokainen minuutti tuntui tunnilta ja sekunti minuutilta. Taakseni tuli hieman liian energisen oloinen pikkupoika. Pitäisikö asettaa seuraava-asiakas-kapula nyt? Kädet alkoivat taas täristä. Onneksi poika otti kapulan oma-aloitteisesti. Kerrankin näin! Enää yksi asiakas ja sitten olisi oma vuoroni.

                             Kassaneiti oli söpö, liian söpö. Rauhoitu, sanoin itselleni. Tätä olen mielikuvaharjoitellut tunteja kotona. Keskity!

"Moi!" Kassaneiti sanoi hymyillen ja katseemme kohtasivat mikrosekunnin, ennen kuin laskin salamannopeasti katseeni maahan, missä se oli ollut koko ajan.
"Moro!" pääsi huuliltani monotonisesti töksähtäen.

"Se olisi kaksi euroa ja kaksikymmentäviisi senttiä."

En sanonut mitään, vaan törkkäsin viiden euron setelin kassaneidin käteen. Sormemme hipaisivat toistemme käsiä. Hänen ihonsa oli silkkisen pehmeä. Sitten paniikkireaktio iski. Sydämeni alkoi hakata täysillä ja korvissani alkoi soida.  Nappasin juomani ja juoksin ulos kaupasta. Kassaneidin huuto vaihtorahoista jäi kaikumaan korviini kun juoksin koko loppumatkan kotiin. Vasta sulkiessani oman huoneeni oven alkoi järkeni palata ja hengitykseni tasaantua. Voitto, ajattelin.

Oli kaunis ilma kävellessäni sillalle. Ympäristö ja luonto näytti hämmästyttävän kauniilta, olisi sääli rikkoa tuon kesäisen päivän harmonia. Toisaalta, ei kukaan välittänyt aiemminkaan. Olkoon jälkeen jättämäni sotku minun keskisormeni heristys maailmalle.

                             Oloni oli hyvin keskittynyt ja olin hieman omissa maailmoissani. Enää parikymmentä metriä valitsemaani kohtaan ja se olisi siinä. Enää muutama askel ja kaikki olisi...
"Oi anteeksi!" kännykkään puhuva ja rivakasti kävelevä nainen törmäsi minuun ja vastasin refleksinomaisesti:

"Ei se mitään!" Mitä ihmettä menin sanomaan! Kaikki oli pilalla! Kaikki.

Kofeiini oli toiminut odotetulla tavallaan. Energinen olo oli vallannut minun ja olin pumpissa. Nyt olisi viimeisen testin aika. Noudattamani sosiaalistentilanteidenpelonpoistamisohjelman ensimmäinen suuri askel. Etsisin kaupungilta tuntemattoman ihmisen ja kysyisin aikaa. Kiittäisin ja se olisi siinä. Ensimmäisenä päivänä tämä yksi lähestyminen olisi riittävä, mutta siitä olisi vielä pitkä ja raskas matka kohti puolituntemattomien kanssa tehtyjä kummallekin osapuolelle nautinnollisia small-talk hetkiä. Mutta olin päättänyt onnistua. Ensi vuonna vieraassa kaupungissa lukion aloittavan on osattava nämä asiat.

                             Jopa hyvin mikroskooppisen pientä itsevarmuutta uhkuen menin kaupungin puistoon kävelylle etsien sopivaa kohdetta. Ohikävelevät ihmiset vaan vaikuttivat liian iloisilta, nuorilta ja voimakkailta. Tunsin itsekin kyllä oloni voimakkaaksi, mutta en sentään niin voimakkaaksi, että lähestyisin samanikäistä söpöä tyttöä. Sen tekisin kyllä, mutta vasta kun olisin vaadittavalla tasolla.

                             Pienen kävelymatkan päässä sillankaidetta vastaan nojasi keski-ikäinen mies, joka näytti kaikin puolin vaarattomalta harmaine takkeineen, mahoineen ja silmälaseineen. Hän olisi kohteeni. Jännitys alkoi taas kohota, kun otin askeleita miestä kohti. "Anteeksi, tiedättekö mitä kello on?" Toistin mielessäni itselleni. Toiston pitäisi vähentää pelkoa, mutta nyt se ei tuntunut auttavan.  Olin jo miehen takana, nyt olisi noloa jäädä tähän vain sanomatta mitään, nyt pitää puhua. Mutta jokin meni pieleen ja pahasti. Aivojeni ja kieleni välinen yhteys koki häiriön, jännitystilan kasvaessa ylitsepääsemättömän suureksi. Suustani kuului vain:

"Anteeksi,  tiedättekö mitä mahtaa tarkoittaa, jos näkee unen, jossa luulee olevansa kala?"

En tiennyt mitä tehdä. Olin suunnitellut tämän päivän täydellisen tarkasti ja tuo törmäys pilasi kaiken. Pitäisikö minun mennä takaisin kotiini ja sanoa samat sanat uudestaan peilin edessä? Se tuntui tyhmältä, tilanteen ainutlaatuisuus oli kadonnut. Niinpä jäin ajatuksissani tuijottamaan sillalta jokea.

Jokin herätti minut taas tähän maailmaan. Laiha teinipoika kysyi minulta jotain.

"Anteeksi,  tiedättekö mitä mahtaa tarkoittaa, jos näkee unen, jossa luulee olevansa kala?" poika sanoi värisevällä äänellä.

Mikä ihmeen kysymys tuo oli? Oliko poika tullut vinoilemaan minulle? Joku maailman viimeinen julma pila minua kohtaan? Poika oli kyllä aidon epävarma, ei vaikuttanut ylimieliseltä kiusaajalta. Päätin sanoa mitä mieleeni sillä hetkellä tupsahti sen enempää ajattelematta.

"Kalat uivat vedessä. Mitä syvemmälle ne uivat, sitä suurempi vesimassan paine on. Jos olet liian utelias, ajaudut yhä syvemmälle kohti pohjaa tuntemattomille alueille. Kaikkein alhaisimmassa kohdassa paineet ovat pahimmat, paine haluaa hajottaa sinut atomeiksi. Mutta kun uit kohti pintaa, paine alkaa taas helpottua ihan itsestään. Muista vaan nousta hitaasti, ettet saa sukeltajantautia."

"Kiitos." Poika vastasi helpottuneen ja hämmästyneen oloisena. Poika kääntyi ja lähti lähes juoksuvauhtia pois paikalta.

                             Minut valtasi raukea olo. Olen pohjalla, mutta paine ei ole minua vielä murskannut. Ymmärsinkö itsekään mitä olin juuri sanonut? Miten pystyin neuvomaan  muita, mutta en itseäni auttamaan?

                             Kävin nopeasti kotona vaihtamassa vaatteet. Menin uimarannalle ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen ja sukelsin mereen. Olin kuin kala vedessä, jalkani eivät koskettaneet pohjaa.