Tietokirjailijan uskomaton elämäntarina

Eräässä keskikokoisessa kylässä asui tietokirjailija Kurt.  Kaikki kylän asukkaat tiesivät Kurtin. Kurt oli tunnettu tieteellisestä maailmankuvastaan ja analyyttisestä kirjoitusotteestaan. Hän toimi paikallisen uskonnottomien ihmisten järjestön puuhamiehenä ja puhui kirkon ja valtion toisistaan erottamisen puolesta. Kurt eli vaatimaton elämää, hän ei omistanut liikoja tavaroita eikä pitänyt turhaa meteliä itsestään. Hän oli tullut vaatimattomista oloista eikä onni ollut häntä koskaan erityisemmin suosinut. Iältään hän oli jo viidenkympin paremmalla puolella. Naimattomana miehenä hänellä oli aikaa paneutua erilaisiin filosofisiin tutkielmiin ja kirjoitella rauhassa mieltä ravistavia kirjoituksia. Suurin osa kylän asukkaista oli tapauskovaisia, joita eivät Kurtin kirjoitukset haitanneet tai ilostuttaneet sen ihmeemmin. Hieman kyyryssä pitkin kylänraittia kulkeva Kurtin hahmo oli tuttu näky. 

                             Eräänä sunnuntaina tapahtui jotain erityistä. Kurt antoi Herran Jeesuksen Kristuksen tulla sydämeensä. Maanantaina Kurt sai kristillisen kasteen paikallisen herätysseuran tiloissa. Tästä alkoi suoraan sanottuna kummallisten sattumusten sarja. Ensiksi Kurtin vino selkä suoristui, sitten hän voitti lotossa huomattavan summan rahaa ja heilankin hän löysi viikon kuluttua. Ilmeisesti Jumala siunaa heitä, ketkä häneen uskovat. Aina kun häneltä aikaa liikeni, Kurt saarnasi torilla hänelle uuden elämän antaneesta pelastuksesta. Työ vaihtui tietokirjailijasta paikallisen seurakuntalehden päätoimittajaksi. Hän poltti osan vanhoista kirjoituksistaan pirun töinä. 

                             Kurtin lähimmät ystävät oudoksuivat koko elämänsä uskontoihin nihkeästi suhtautuneen rationalistin elämänmuutosta ja heidän välinsä viilenivät. Uudet pelastut ystävät toisaalta ottivat Kurtin avosylin vastaan. Samaan aikaan vanhat kaverit ja koko kylä pohtivat vain yhtä kysymystä: "Mitä Kurtille tapahtui tuona siunattuna sunnuntaina? Mikä sai vannoutuneen ateistin yhtäkkiä kääntämään kelkkansa?" Kurt itse ei suostunut asiasta puhumaan, hän vain mainitsi saaneensa vihdoin nähdä Herramme Jeesuksen Kristuksen kirkkauden. Valo oli mitä ilmeisemmin ollut sokaiseva. 

                             Viiden vuoden päästä se tapahtui jälleen sunnuntaina. Maanantaina Kurt hylkäsi uskontonsa ja erosi kirkosta. Hän jätti seurakuntansa ja uskonveljensä. Hän palasi takaisin tieteellisen maailmankuvan omaavaksi tietokirjailijaksi. Taas tapahtui kummia. Kurtin selkä alkoi taas vihoitella, kevään tulvavahingot veivät kaikki ylimääräiset säästöt ja viikon päästä vaimo jätti. Jumalan rangaistus rienaajalle? Edelleen koko kylän ja kaikkien kavereitten mielessä oli vain yksi kysymys: "Mitä ihmettä tapahtui tuona piinattuna sunnuntaina? Mikä saa miehen kieltämään uskontonsa tuosta vain?" 

                             Asioita tarpeeksi haudottuaan Kurt tuli julki tarinansa kanssa.
"Mikä sai sinut tulemaan uskoon? "
                             "Katsoin eteisen peilistä omia kasvojani ja tajusin tulleeni vanhaksi. Kuolemanpelko iski minuun uskonkipinän."
"Entä mikä sai sinut kieltämään uskosi?"
                              "Se oivallus, että jokainen meistä on juuri tällä hetkellä kaikkein vanhin mitä on koskaan ollut. Ei kukaan ole minulle luvannut näitä elämäni elinvuosia, olisin jo voinut menehtyä jonkun epäonnisen sattuman vuoksi kauan sitten. Ei ole olemassa mitään täydellistä elämää. Seurakunnan lenkkikerhossa näin 85-vuotiaan vetreän vanhuksen juoksevan maratonin. Minähän olen vielä nuori! Ei ole minun aikani pelätä kuolemaa, se on vanhojen ihmisten hommia."
                               "Entä se kaikki uskontuloa seurannut onni ja uskonkieltoa seurannut epäonni? Eikös se ollut todistus Jumalan olemassaolosta?"
                               "Se oli kaikki vain silkkaa sattumaa. Tietenkin, jos etsit joitakin tiettyjä todisteita asialla kuin asialle, löydät varmasti hypoteesiasi tukevia faktoja kun tarpeeksi tarkasti etsit."
                               Sattumaa kaikki, uskomaton juttu.

Ylemmällä tasolla

'Olen kyllä kanssasi samaa mieltä tuosta kyseisestä tilanteesta kuvailemasi kontekstin huomion ottaen, mutta ylemmällä tasolla näen asian dramaattisen erilaisella tavalla. Katsos, mielestäni koko tämän keskustelun diskurssi ja vallitsevan yhteiskunnallisen paradigman subteksti puhuu kaikin mahdollisin tavoin väitettäsi vastaan.'
                    'Oletko tuota mieltä? Jos näin on, kuuntelen mitä suurimmalla mielenkiinnolla ja keskittyneisyydellä sekä avoimella mielellä argumentointisi.'
                    'Mielestäni looginen päättelyketjusi on kyllä itsessään rationaalinen ja loogisesti pätevä, eikä siihen minulla ole mitään kriittistä huomautettavaa. Sen sanottuani, haluankin tarkastella tämän esittämäsi ajatusrakenteen perustoja ja sen loogisia reunaehtoja, jotka määräävät sen pätevyysalueen.'
                   'Ymmärrän palautteesi lähtökohdat. Toki jatka vain, sait minut vieläkin innostuneemmaksi, jos se vain suinkin oli mahdollista.'
                   'Esittämässäsi skenaariossa tärkein huomio pitää kohdistaa kontekstin tarkasteluun. Kontekstilla me tarkoitamme koko vallitsen maailmantila huomioimista, sisältäen sekä fyysisen, psykologisen, tunteellisen, metafyysisen, ajallisen ja kaikki muut asiaan vaikuttavat voimat.  Saadakseni lainata antiikin suurta ajattelijaa Aristotelesta, nostan esille korkeamman tason moraalisen periaatteen. "Viisas ihminen tietää, milloin on moraalisesti oikein toimia sääntöjen vastaisesti." Tämän erittäin tärkeän ja painavan totuuden katson antavan meille kummallekin synninpäästön. Esittämässä yksittäistapauksessa toimittiin ilmiselvästi rehellisyyden ja viisauden nimissä ja kokonaisuudessa saatiin hyvää aikaiseksi. Sen sijaan laajemmalle yleistettynä tämä ajattelumalli ei antaisin suotavia tuloksia.'
                   'Puhut asiaa toverini. Olisipa hienoa, jos jokainen väittely päättyisi toteamukseen, että kumpikin oli oikeassa!'
                   'En nyt sanoisi niinkään, ystävä hyvä! Sillä jos kaikki olisivat aina oikeassa, niin kukaan ei olisi koskaan väärässä, eikä tällaisia syvällisiä keskusteluja syntyisi! Ja kyllä tämä maailma oikeamielisiä totuuden tuntevia opettajia kaipaa ohjaamaan vähempitietoisia oikeaan suuntaan.'
                 'Tottahan tuo. Mutta ylemmällä tasolla olisi tietysti mahtavaa, jos kaikki olisivat aina oikeassa kaikissa asioissa.'
                 'Ei tuota kiistää voi, mutta siihen päästään vain jos maailmassa on ainoastaan yksi ihminen jäljellä.'

Tieto on haurasta

Kirjoitan muistiin hulluja tekstinkappaleita ja pyrin jakamaan omaa tietouttani nykyihmisille ja tuleville olennoille. Mutta kauanko kirjoitukseni tulevat säilymään? Kuinka kauan voidaan tiedon ajatella voivan selvitä? Kauanko tämä kirjoitus tulee olemaan olemassa blogipalvelun kiintolevyllä? Jos tämä kirjoitus itsessään ei tuhoudu, niin säilyykö silti sen idea jonkin toisen ihmisen muistissa, josta se voidaan pelastaa? 
                             Salaisen tiedon säilyttämiseen vuosisatoja tarvitaan näkemykseni mukaan väistämättä salaseura. Tämä seura vaalii tiedonjyvästään ja opastaa sen oikeaan tulkintaan. Jos säilytettävän tiedonpalasen vain hautaisi jonnekin, se tulisi vääjäämättä tuhoutumaan luonnon tai tietämättömien ihmisten toimesta. Kyseessä pitää myös todellakin olla salaseura, koska liian ison ihmismäärän ylläpitämä tieto helposti vääristyy ihmisjoukon kasvaessa ja ajan saatossa. Siksi tieto säilyy parhaiten pienen asiaansa vihkiytyneen joukkion käsissä. Tieto tarvitsee myös ihmisen jatkuvaa suojelua tai se sammuu. Tämä juontuu siitä, että tieto on peräisin ihmisestä ja on olemassa vain ihmisen kautta. Olemme symbioosissa tiedon kanssa. Meitä ei ole olemassa ilman "tietoa" eikä "tietoa" ilman ihmistä. Tieto ilman ihmistä ei tarkoittaisi mitään. 
                             Joskus murehdin kaikkea ihmiskunnan kadottamaa tietoa. Platonin kadoksissa olevat kirjat, Aleksandrian kirjaston mittaamattomat salaisuudet, maya-intiaanien tuhotut kirjoitukset ja kaikki muut uskomattoman mielenkiintoiset teokset ovat kadonneet historian hämärään. Onkin oikeastaan aika uskomatonta, kuinka useiden vuosisatojen aikana kerätty tieto voi tuhoutua täysin yhdessä sukupolvessa. Ja sitten me ihimset joudumme keräämään kaiken saman viisauden taas uudestaan. Tämän estämiseksi, meidän pitää siis uuden tiedon keräämisen lisäksi keskittyä jo olemassa olevan tiedon suojelemiseen ja vaalimiseen. Muistakaamme siis opettajiamme ja alansa tuntevia ammattilaisia. Kaikki tieto ei myöskään ole pelkästään käsitteellistä. Myös esimerkiksi entisaikojen mestaritaiteilijoiden ja käsityöläisten uskomattomat käytännön taidot ja oivallukset on helppo unohtaa. 
                             Voidaan tietysti myös miettiä, että mikä tieto oikeasti on säilyttämisen arvoista? Mikä tieto on niin elintärkeää, että sen olisi aivan pakko selvitä tuleville sukupolville? Ohjeet ydinpommien purkamiseen, FB-viestilogit, parhaat kaunokirjallisuuden teokset vaiko tieto onnellisen elämän perusteista? Maailmassa on myös paljon turhaa informaatiota, jotka vain sekoittavat meitä ja vievät tilaa tärkeämmiltä ajatuksilta. Ehkä on hyväkin, etteivät kaikki roskaviestit ja kirjoitukset säily ikuisesti. Tämäkin kirjoitus saattaa monen mielestä täyttää roskan kriteerit, mutta toivon sen säilyvän niin kauan kuin se on relevantti. Ja ihmiskunnan huonon muistin tietäen se tarkoittaa hyvin pitkää aikaa.

Hampaiden louskuttaminen

Taannun. Taannun evoluutioaskeleita hitaasti taaksepäin. Olen ensin hominidi ja sitten hetken päästä alkulima. Räkäklöntti suorastaan sanoen. Minun muotoni ei ole rajoittunut ihmiskehon järjestäytyneeseen rakenteeseen, minulla ei ole tarkoin määriteltyjä rajoja. "Ihoni" on kalvo joka väreilee. Ja minä en louskuta hampaitani vaan imeskelen. 
                             Tämähän on mielenkiintoista. Voin jakaa tietoa muiden limojen kanssa kosketuksen avulla. Omat ravintoaineeni otan suoraan solukalvon läpi liemestä, jossa olen miljardien samanlaisten limojen kanssa. Olemme yksilöitä, mutta samalla jokin yhdistää meitä. Tuntuu kuin meillä olisi jaettu mieli. Jokaisen liike vaikuttaa muihin jollain tuntemattomalla tapaa. Minussa on silti jotain yhteistä myös ihmisen kanssa. Monet geeneistäni ovat samoja. Olemme toisaalta niin kaukana toisistamme, ja silti meillä on niin paljon yhteistä vaikkemme sitä tajuakaan. 
                             Minun on helppo olla tyytyväinen. Kun ei ole käsitettä ajasta tai ruumiillisista tarpeista tai mistään muustakaan mikä rajoittaa minua, olen tyytyväinen kuin minun ohjelmoitu alkukantainen palkitsemisjärjestelmäni niin sanoo. Vai onko minulla edes sellaista? Jonkinlaisen kutinan minä tunnen lonkerossani. Ehkä se on vain kuvitelmaa tai toisen liman hierontaa. Mitä nyt tapahtuu! Minä taannun vieläkin! 
                             Olen tuntemattomassa laboratoriossa. "Minä" olen vain kasa geenejä, joita kasataan keinotekoisesti luodun solun tuman sisälle. Tuntemattoman rodun edustajat vieraalta planeetalta ovat hädissään. Heidän planeettansa tulee tuhoutumaan lyhyen ajan kuluttua. Sitä ennen he laittavat oman perimänsä sekä koko kulttuurinsa tiedon tämän bakteerin geenin sisälle. He lähettävät bakteerit avaruusaluksillaan muihin aurinkokuntiin ja näin yrittävät säilyttää elämän elossa tässä universumissa. Geeneissä on määrätty evoluution suunta. Geeneissä on myös sisällytetty koko tämän kansa kokoama tieto. Ihmisenmuoto on saman muoto kuin tällä rodulla ja tämä muoto ei siis ollut sattumaa. Kun me ratkaisemme kaiken soluun ja perimään tallenetun tiedon, me ratkaisemme oman alkuperäme arvoituksen. Ja kun viimeinen prosentti tutkitaan, geeneistä katsoo takaisin Jumala. Tällöin koko ohjelma nollautuu alkuun ja me aloitamme alusta. Taannun-

Tyhmä juttu

Nero. Sillä sanalla häntä oli kuvailtu pienestä pitäen. Hänen ÄO:sa oli niin korkea, ettei sitä voitu luotettavasti testata. Päiväkodista yliopistoon saakka tuota sanaa oli toistettu tylsyyteen saakka. "Nero, nero, nero!" Se oli ollut Gustafille sekä lahja, että kirous. Hyvää oli ollut se, että koulu ei ollut koskaan tuntunut koululta. Kun muut ihmiset olivat valitelleet vaikeita laskuja tai pänttäämiseen kulunutta aikaa, Gustafilta laskut onnistuivat ensimmäisellä kerralla ja tietokin painui päähän heti yhdellä lukukerralla. Toisaalta Gustafin oli  ollut vaikeaa samaistua luokkatovereihinsa tai ylipäätään kehenkään. Jotenkin tuntui, että hänen aivoituksensa olivat aina pari astetta muita korkeammalla. Kyllä hän tuli hyvin ihmisten kanssa toimeen, mutta varautuneen luonteena takia hän ei tuonut itseään ilman syytä esille.

                             Valmistuttuaan kolmessa vuodessa Teknillisestä Korkeakoulusta tekniikan tohtoriksi vain 22-vuotiaana hän meni töihin Nokialle. Työ asiantuntijatehtävissä oli liian helppoa. Parin vuoden kuluttua hänellä oli oikeastaan kaikki se, mitä kokoomusnuoren mukaan kuuluikin. Korkea koulutus, arvostettu työpaikka, rahaa, auto ja oma asunto. Oma asunto oli ollut Gustafin viimeinen päätepiste. Nyt sekin oli saavutettu. Vähän aikaa elämä tuntui tosi hyvältä ja sitten iski eksistentialistinen kriisi. Mitä minä, Gustaf, oikein haluan elämältä? Tuon pisteen jälkeen alkoi hänen matkansa alaspäin. 
                             Pienestä pitäen eräs ajatus oli väijynyt häntä takaraivossa. Hän ei ollut koskaan tuntenut tyydytystä tekemästään työstä. Mitä hän milloin laskikin tai pohtikin tai mallinsi tai pälä pälä. Kaikki oli hänelle niin helppoa lasten leikkiä, ettei se tuntunut miltään. Saisitko itse tyydytystä, jos saisit palkkaa ensimmäisen luokan matematiikan laskujen laskemisesta? Ja kaikki hurraisivat ja kehuisivat kun saisit sen tehtävän oikean ratkaistua? Gustafin kunnioitus ja usko muihin ihmisiin rapisi hiljalleen vuosien saatossa hänen tullessa yhä kyynisemmäksi ja kylmemmäksi. 
                             27-syntymäpäivänsä tullessa Gustaf oli jo täydellisesti omissa maailmoissaan. Hän oli viimeisen viisi vuotta käynyt tunnollisesti työssään sen enempää asiaa miettimättä. Hän vain lainasi aivojensa laskukapasiteettia rahaa vastaan. Työ ei merkinnyt hänelle mitään muuta. Vapaa-aikansa hän oli viettänyt etsien elämälleen tarkoitusta sitä löytämättä. Kaikki perinteiset buddhalaisuudet, rakkaudet, itsensä kehittämiset, esseiden kirjoittamiset ja ekshibitionismi oli käyty läpi. Hän oli suuressa älykkyydessään jäämässä eksistentiaalisen ahdistuksensa alle. Hän oli silloin viisi vuotta sitten luvannut itselleen päästävänsä itsensä päiviltä, jos hän ei löydä elämäänsä tarkoitusta ennen kolmattakymmenettä ikävuotta. Se päivä läheni arvattuakin nopeammin. 
                             Oli joulu ja Gustaf ja hänen sukulaisensa olivat kokoontuneet hänen kotiinsa. Gustaf tapasi pitkästä aikaa kaukana asuvan serkkunsa, joka oli saanut vammaisen lapsen. Lapsi oli syntynyt älyltään vajavaisena ja leikki kuusen alla saamillaan uusilla leluilla. Supersankarit taistelivat pahaa vastaan ja voittivat. Lapsi oli niin innoissaan leikistään, ettei välittänyt mistään muusta mitä ympärillä tapahtui. Sitten se yhtäkkiä hymyili ja nauroi. Gustafin päässä naksahti: 
                             "Minun pitäisi olla tyhmempi saavuttaakseen onnellisuuden! Katso nyt tuota lasta! Hänelle ei ole olemassa tässä maailmassa tällä hetkellä mitään muuta kuin nuo muovinuket! Ja kun ne ottavat yhteen hänen silmänsä syttyvät ja hän totisesti on olemassa! Gustafia itseään oli hänen älykkyytensä pitänyt koko elämän ajan vankina! Hän ei pystynyt vain olemaan ja nauttimaan yksinkertaisista iloista. Pysähtymään. Hänen perkeellinen, liian viekas aivonsa! Ja nyt se kaikki tulisi totisesti muuttumaan!" 
                             Gustaf suunnitteli kaiken täsmälleen. Hän laski ajan, jonka hänen piti olla ilman happea, jotta hänen aivosoluistaan kuolisi 65-prosenttia. Tällöin hänen ÄO:nsa laskisi juuri ja juuri älyllisesti vajavaisen yläpuolelle 85 pisteeseen. Hän rakensi ajastettavan systeemin, joka ensin rajoittaa hänen keuhkojaan ja alkaa sitten taas pumppaamaan happea tarkan ajan kuluttua. Ja niin se sitten tapahtui. Kaikessa salassa kaikilta hän yhden illan aikana meni nerosta vähä-älyiseksi. 
                             Gustafin herätessä hänen päätään särki ja mieli tuntui sekavalta. Hän juoksi välittömästi katsomaan vanhoja monimutkaisia laskujaan eikä ymmärtänyt niistä enää hölkäsen pöläystä! Hänen mielensä täytti tyyneys ja sielunsa rauha. Tätä hän oli aina toivonut! Seuraavana päivänä hän erosi työstään ja meni töihin katujenlakaisijaksi. Rentouttavaa puuhaa, eikä vaatinut aivoja. Pyh, aivot ovat yliarvostetut!
                              Mieliala pysyi ylhäällä muutaman viikon. Sen jälkeen se palasi takaisin samalle tasolle, mistä oli noussutkin. Gustaf ei käsittänyt yhtään mitä tapahtui. Hänhän oli nyt paljon tyhmempi, paljon yksinkertaisempien nautintojen ja kokemusten mies. Miksi hän ei siis ollut onnellinen? 
                             Pari pelastunutta aivosolua kertoivat hänelle: "Sinun ongelmasi ei koskaan ollut liika älykkyys. Ei todellakaan. Kyse on aina ollut sinun innottomasta ja kyynisestä luonteestasi, joka ei anna sijaa mahdollisuuksille ja elämän näkemiselle positiivisemmassa valossa. Onnea et voi löytää maagisesti mistään. Se ei piilottele missään mystisessä paikassa odottamassa löytäjäänsä. Onni on itse tehtävä, itse määriteltävä ja elettävä. Ja vaikka sinä olit yksi älykkäimmistä ihmisistä maan päällä, sitä sinä et koskaan tajunnut. "Ja nyt Gustaf oli vielä hyvin tyhmä kaiken tämän todetun lisäksi.

Seksiä Jumalan kanssa

Olli heräsi tavalliseen koulupäiväänsä. Kävi  suihkussa ja söi aamupalansa. Kiirehti bussiin ja siitä koululle. Viimeiset kurssit olivat käynnissä ja oli enää yksi ruotsin kurssi jäljellä ja sitten vielä Yo-kirjoitukset. Enää tuo koettelemus ja sitten lukio oli muisto vain. Mielialat olivat ylhäällä. Olli tiesi osaavansa vaadittavat asiat, enää piti vain hieman kerrata saadakseen hyvät arvosanat. Ollin bravuuri oli äidinkielen essee. Hän ei tiennyt miksi, mutta siinä hän loisti. Ei hän ollut erityisen paljon koskaan lukenut tai kirjoittanut, mutta esseet tulivat luonnollisen oloisesti aivan pakottamatta. Ehkä hänen hyvä mielikuvituksensa oli isän ja äidin ansiota, jotka olivat lukeneet iltasatuja pojalleen joka ilta laittoman vanhaksi asti. 

                             Jumala katseli luomaansa ja totesi sen olevan hyvä. Aika kului maailmassa, mutta Jumala oli kaiken sen ulkopuolella. Vähän tylsää kyllä oli. Jeesus ja hän eivät puhuneet paljon, sillä hänellä oli kiirettä herättää toivoa maan ihmisissä. Pyhää henkeä taas ei löytänyt oikein mistään. Niin tylsää, tylsiä ihmisiä ja tylsiä ideoita. Ketä Jumala rukoilee kun hän tarvitsee apua? 

                             Tänään oli äidinkielen esseen kenraaliharjoitus. Kokelaat saisivat täsmälleen samantyyppisiä esseen aiheita ja saman verran aikaa kirjoittamiseen kuin olisi oikeassa kokeessa. Olli ei stressannut saadessaan koepaperin kynänsä eteen. Hän silmäili otsikoita ja valitsi aiheekseen muutoksen. Asiaa sai käsitellä haluamastaan näkökulmasta. Olli antoi kaikkensa paperille. Hän kirjaimellisesti otti paperin ja antoi rakkautensa tulvia. Hän sulatteli muutosta oman psyykkeensä kautta, ihmisen muutosta nuoresta vanhaksi, kokemattomasta kokeneeksi, viattomasta syntiseksi ja taas muutoksen kautta pyhien yhteyteen. Se oli kaunista. 
                             Jokin herätti Jumalan horroksestaan. Upea ääni, kuin enkelten laulu, vaikka enkelikuorot olivatkin lomalla. Tämä jumalainen sointu tuli maan pinnalta, tavallisesta suomalaisesta lukiosta. Laulu kertoi muutoksesta mitä hienoimmalla tavalla. Kuka olikaan tämä huippubardi, joka luritteli yhden kauneimmista ajatuskehitelmistä ikinä? Jumala paikansi äänilähteen. Hento poika Salon lukiosta, kukapa olisi uskonut! Minun oli tavattava hänet, tämä on rakkautta ensiajatuksella! 

                             Hyvän arvosanan kenraaliharjoituksesta saaneena Ollin olo oli itsevarma hänen mennessään kirjoittamaan esseetään virallisena koepäivänä. Hän meni rentona omalle paikalleen istumaan ja lepuutti aivojaan. "Ei mitään hätää, teen kaiken kuten aina ennenkin. Menen vain mieleni flown mukaan ja annan parhaani. Hyvin tämä menee.", Olli ajatteli. Sitten se hetki saapui. Koepaperit käännettiin ja kirjoittaminen sai alkaa. Mutta nyt Ollin pää oli tyhjä. Mikään aihe ei vaikuttanut hyvältä. Mitään ei tapahtunut. Normaalisti kaikki oli ollut kuin leikkiä, kynä oli toiminut mediaattorina Ollin ajatuksille ja he tanssivat yhdessä. Olli yritti aloittaa aiheesta "eläimet", mutta ei saanut kuin sanan "lammas"-paperille. Hän yritti uudestaan aiheenaan "epäonnistumiset" ja toivoi ettei se olisi nyt tämä essee itsessään. Hän huokaisi syvään ja alkoi mennä pakokauhun valtaan. Miksi juuri tänä päivänä kaikki menee päin metsää? Koskaan aikaisemmin ei hän ollut kokenut tällaista jäätymistä. Ja tämä jäätyminen tuli täysin väärään aikaan. 
                             Jumala oli seuraillut taka-alalta mielitiettyään vähän aikaa. Nyt hän tunsi surua ja pelkoa. Pelkoa epäonnistumisesta. Jumala tarkasteli tilannetta vielä tarkemmin. Olli oli äidinkielen yo-kokeessa ja hänen ajatuksensa juoksivat häntä pakoon. Voi poikani, sinä vain jännität. Anna mielesi rauhoittua ja laita ajatushautomo taas vauhtiin. Tarvitset vain pienen merkin. 
                             Olli oli jo mielessään käynyt läpi kaikki tarjolla olevat aiheet, eikä hän yhä keksinyt yhtään mitään mistä kirjoittaa. Kohta hän olisi hukannut tunnin pelkkään aiheen valintaan ja aikaa tuhlaantui lisää koko ajan. Hän stressasi yhä vain enemmän. Hänen otsalleen kohosi kylmä hiki. Hän hikoili hyvin paljon. Iso hikipisara kerääntyi hänen nenänsä päähän ja putosi paperille, johon jäi suuri märkä läiskä. Olli luki läiskän kohdalla olevan otsikon uudestaan. Ei siinä lukenutkaan sikailu, kuten hän aikaisemmin luki, vaan seikkailu! Ja hanat aukesivat Olin päässä. Seuraavat puolitoista tuntia Olli vietti hyvin syvässä transsitilassa, joka muistutti hyvin läheisesti buddhalaisten munkkien meditointitilaa. Ollin kynä liisi paperilla uskomattoman nopeasti. Kynä ja paperi kirjaimellisesti savusivat. "Tutkimusmatkailijat olivat tutkivia matkailijoita, jotka eivät lomailleet kuten nykypäivän turistit..." "Seikkailu on heittää vanhat rytkyt kaapin perälle ja mennä ostamaan vain pinkkejä vaatteita." "Ja mistä tiedän mikä on seikkailu? Se on...." 
                             Jumala oli ekstaasissa. Hän näki tämän nuoren ajattelijan ja kiihottui hänestä. Niin uskomattoman pyhää ja mietiskelevää pohdintaa. Jumalainen seisokki! Ja vaikka Olli ei sitä itse tiennytkään, hän joutui tietämättään jumalallisen kosketuksen uhriksi. Jumala otti Ollin hellästi, koska tämä oli heidän ensimmäinen kertansa. Monta kertaa ja monella eri tavalla. Heidän ajatustensa välillä ei ollut eroa, he sulautuivat yhdeksi. Se oli kauneinta maan päällä ja taivaissa. Enkelkuoro lauloi taustalla Jumalalle ylistystä. Jopa Pyhä Pietari vilkaisi sivusilmällä tapahtumaa. 

                             Palohälytin rupesi soimaan ja kaikki juoksivat ulos salista. Ollin paperi oli syttynyt tuleen ja opettaja sammutti sen nopeasti vaahtosammuttimella. Paperista ei jäänyt jäljelle mitään. Kuitenkin jotenkin ihmeen kaupalla essee oli kirjoittunut puhtaaksi puupulpetin kanteen kaikessa kokonaisuudessaan. Pulpetin kansi irrotettiin ja lähetettiin sensoreille tarkastettavaksi.

                              "Seikkailu on seksiä Jumalan kanssa", Olli ajatteli mennessään noutamaan ylioppilaslakkiansa.