Ihminen on sekä henkinen että materiaalinen olento. Meillä
länsimaissa kaikki materiaaliset tarpeet on tyydytetty, mutta silti ihmisillä
on suuri hätä. Esiintyy paljon masennusta, välinpitämättömyyttä, päihdekäyttöä,
itsemurhia ja joukkomurhia. Meillä on yhteiskunnassamme on uskonnon ja
kansallistunteen jättämä henkinen tyhjiö. Mitä ihminen oikeastaan tarvitsee
hyvään elämään, kun kaikki materiaaliset välttämättömyydet on täytetty? Ihmisen
pitää tuntea kuuluvansa johonkin joukkoon ja tuntea elämällään olevan jokin
tarkoitus. Ihminen, jolla on jokin itseään suurempi syy elää, elää pitempään ja
terveemmin kuin mihinkään uskova kaverinsa.
Alamme
nyt keräämään sitä satoa, jonka henkinen tyhjiö ja elämän tarkoituksettomuus ihmisissä
aiheuttaa. Se aiheuttaa sekaannusta, stressiä, kuolemanpelkoa, vähentää
lainkuuliasuutta ja oikeudentuntoa ja kyvyttömyyttä sitoutua. Yksinkertaisesti
ajatus siitä, että elämälläsi ei oikeastaan ole mitään merkitystä kosmisessa
mittakaavassa, etkä ole osa suurta jumalallista suunnitelmaa, on liian suuri
pala suurimmalle osalle purtavaksi. Mutta miten voimme muuttaa tämän kehityksen
suunnan, ennen kuin liian moni hajoaa elämän merkityksettömyyteen?
Vaihtoehtoja
on kolme. Voimme palata takaisin yhteiskuntaa yhdistävään ja kuolemanjälkeistä
elämää ylistävään jumalan palvontaan. Kansalaiset pitäisivät toisistaan hyvää
huolta, eivätkä raha-asiat olisi elämän tärkein asia. Tämä suunta takaisi hyvin
toimivan yhteiskunnan, mutta hidastaisi teknologista kehitystä ja vähentäisi
yksilönvapauksia ja erilaisuutta. Ei kovin todennäköinen kehityssuunta.
Vaihtoehto
kaksi on ateistinen yhteiskunta. Tähän suuntaan olemme kansakuntana matkalla.
Uskonnollisuus vähenee joka vuosi ja uskonnottomien määrä kasvaa. Meillä on jo
nyt näkyvissä merkit siitä, kuinka ihmisille kasaantuvat ongelmat, koska heitä
ei pidättele enää jumalanpelko tai sosiaalinen paine. Ihmisten henkisen tyhjiön
täyttävät markkinavoimat ja henkisten ominaisuuksien arvostus laskee. Kun
ihmisen elämän ykkösasiaksi nousee raha, taloudellinen näkökulma alkaa vallata
koko yhteiskunnallisen keskustelun. Alamme laskemaan kaikkia asioita euroissa,
asioita, joille ei voi missään nimessä antaa hintalappua. Ja mitä vähemmän
rahaa sinulla on, sitä enemmän sinä haluat varmistaa oman tilanteesi ja pitää siitä
visusti kiinni. Tällainen asenne
vähentää lähimmäisten auttamista ja huomiomista, koska ihmiset keskittyvät vain
kaikkein lähimpiin omaisiinsa. Teoriassahan ateistinen yhteiskunta olisi
varmasti ihanteellinen. Siellä kaikilla olisi vapautensa, eikä ihmisiä
pakotettaisi uskomaan mihinkään tai mukautuvaan tiettyyn muottiin. Opetuksen
olisi myös mahdollista olla täysin puolueetonta. Käytännössä on tullut
selväksi, että vain pieni osa ihmisistä pystyy elämään ilman ylhäältäpäin
annettuja elämäneuvoja. Tällaisen yhteiskunnan henkisen tyhjiön kaappaa
markkinavoimat ja tyhjät mielikuvamaailmat.
Vaihtoehto
kolme on eräänlainen kansallistunteen täyttämä yhteiskunta. Tässä
yhteiskunnassa kansan moraalisen selkärangan luo kaikkia yhdistävä
kansallistunne. Lapsiin ja nuoriin iskostetaan jo pieninä kansallisuusaate,
jota vahvistetaan hurmoksellisissa massatapahtumissa. Kouluissa annetussa
opetuksessa painotetaan kansan ja yhteiskunnan etua. Hyvinä puolina tässä tapauksessa
ihmisiä ei pakoteta "uskomaan" jumaliin, mutta kansanetua ei
tietenkään saa unohtaa. Kansanetu menee siis yksilönoikeuksien edelle. Opetus
ei voi olla täysin neutraalia ja median uutiset sisältävät propagandaa. Ihmisille
luultavasti luodaan viholliskuva jostain naapurivaltiosta, jotta he pysyvät
paremmin ruodussa. Tämä yhteiskunta toimisi tehokkaasti, mutta jättäisi
yksittäiselle ihmiselle hyvin vähän liikkumavaraa, eikä yhteiskunta kehittyisi.
Mikään
näistä vaihtoehdoista ei ole hyvin houkutteleva. Koska totuus ei koskaan löydy
ääripäistä, uskon parhaimman vaihtoehdon löytyvän synteesinä näiden kolmen eri
yhteiskuntamallin sekoituksesta. Tässä siis oma ehdotukseni, jonka nimeän yhteishenki-yhteiskunnaksi.
Minun yhteiskuntani olisi periaatteessa ateistinen, mutta siinä annetaan lapsille
kouluissa pientä propagandaa, joissa heitä kehotetaan tekemään aina parhaansa ja
ajattelemaan myös muita ihmisiä ja koko kansan etua. Tämä propaganda ei olisi
mittakaavaltaan mitenkään niin suurta kuin kansallistunteen sokaisemissa
valtioissa, vaan pieni muistutus siitä, että elämme yhteiskunnassa, joka on
kaikkien kansalaisten osa, eikä kukaan ihminen ole saari. Tällaista
yhteiskuuluvuuden tunnetta painotettaisiin. Yritettäisiin luoda sellaista
joukkuehenkeä, suomenruotsalaista ankkalampi-meininkiä suuressa mittakaavassa.
Koulutuksessa myös painotettaisiin henkisten arvojen tärkeyttä, rehellisyyttä
ja oikeudenmukaisuutta, ja taloudellista näkökulmaa vähäteltäisiin. Luonnon ja
eläimien arvo nostettaisiin korkealla, eikä kertakäyttökulttuuria
hyväksyttäisi. Lapsia kannustettaisiin kehittymään monipuolisesti, harrastamaan
sekä urheilua, taidetta, että tiedettä. Lapsille ja nuorille tehtäisiin myös
kaksi siirtymäriittiä. Ensimmäinen riitti kun lapsesta tulee nuori 12-13-vuotiaana
ja toinen riitti nuoruudesta aikuisuuteen 18-21-vuotiaana. Aikuistumisriittiin
kuuluisi osana psykedeelikokemus. Tiede ja tieteentekijät nostettaisiin
osittaiseen puoli-uskonnolliseen asemaan(muistaen kuitenkin, että tiede ei ole
uskonnon kaltainen). Yhteiskunnassa voisi vallita mahdollisesti jokin vapaaehtoinen
pääuskonto, jokin buddhalaisuuden kaltainen filosofia. Joitakin pieniä
rajoituksia yksilönvapauksiin olisi ehkä pakko tehdä, mutta suurimmalta osalta
ihmiset olisivat vapaita tekemään ja puhumaan mitä haluaisivat. En tietenkään
tiedä, miten tämänkaltainen valtio toimisi käytännössä, mutta toivottavasti se saa
joskus mahdollisuuden näyttää potentiaalinsa.