Hölinä

                  "Hiljaa!"
Olkaa kaikki vaiti! Ettekö voi suoda minulle hetkeä lausua mietteitäni? Minuutin ajan paasata sydämeni kyllyydestä ja huutaa ajattelun pinttymät puhtaiksi? Puhdistaa ilmapiiri ja liata se pesuvedessä? Älkää ottako tuollaisia ilmeitä, itsehän juuri puhua pälpätitte ilman hengenvetoa tuntikaupalla. Älkää tuomitko minua hiljaisuudesta, jonne itse minut pakotitte. Kyllä minulla asiaa riittää, sen kohta todistan, kunhan saan mahdollisuuden. Minä en kieltäni turhaan verryttele, vaan mieleni laukkaa sitäkin enemmän. Ja jotta te hölmöilmeiset nyt pääsisitte harrastustanne jatkamaan, otan minä mikin käteen ja askeleen eteen:
                   "Nang nang, rip rip, ken kan könö hönö, är zi uili o faa ka po." Kaikki tuijottivat minua oudosti, kun avasin kurkkuni ja lämmitin äänihuuleni. Olen jo tottunut reaktioon. Minulla oli nyt heidän huomionsa ja aioin käyttää sitä.
                   "Minä uskon ihmisen hyvyyteen, mutta minullakin on päiviä, jolloin olen ateisti."
                   Ja hölinä jatkuu. Mutta minä olen päässyt vauhtiin ja kuten kiihdyttänyt juna, en pysähdy helpolla.
                    "Suut kiinni! Te vain juttua jutustelette ja tarinoita turinoitte, ettekä kiinnitä huomiota mihinkään mikä oikeasti on jotakin. Onko siinä järkeä väitellä värisävyistä, kun puhdasta maalia ei löydy mistään? Poskiluitanne vain väsytätte ja pahaa verta aiheutatte, kun muista huhupuheita huhuilette. Ettekö voisi ottaa asioista itse selvää? Edes kerran astua ovesta ulos ja katsoa todeksi se, jonka niin luulette totta olevan? Ja kuinka totuutenne on vain hiekkaa tiimalasissa, joka kaiken lisäksi on rikki. Aurinkokello ei toimi pilvessä ja virta on loppu. Ja te edelleen vain puhutte ja puhutte, mutta ette sano mitään."
                     Ihmiset ovat hiljaa. Kuluu sekunti ja toinen. Yksi röhähtää avaten suunsa vastaukseen ja samassa kakofonia alkaa. Jokainen haluaa sanoa jotakin, ja kukaan ei ymmärrä mistään mitäkin. Astun huomaamattomasti takavasemalle ja istun alas. Hengähdän syvään ja katsahdan kiihtynyttä väkijoukkoa. Ihmisyyden suurin tragedia, yksinäisyys ihmisten keskellä. Istun vielä hetken, kun huomaan erään nuoren poistuvan joukosta. Hän tulee luokseni varoen, nojaa korvaani vastaan ja kuiskaa:
                    "Minäkin olen uskovainen."