Aaaah! Minussa on energiaa! Minussa on voimaa! Sisälläni on
ydinreaktori, joka on ylikuumenemassa. Varpaani kipristelevät, kulmani
nousevat, virneeni virnistyy, naamani kipristyy ja käsikarvani nousevat pystyyn.
Olen valloillani. Ulkona itsestäni ja muusta. Minä vain olen ja olen olematta.
Olen hengen muoto lihana. Ja minulla on nälkä! Nälkä nähdä maailma! Nälkä
tuntea aivojeni hienointa hierontaa ranskalaisen rakkauslaulun aikana. Kuun
loisteessa märällä nurmella kirmaamista ja sukkien kastelua. Mitä tämä on?
Miksi minun on niin mahtava olla! Mistä minä tiedän, mutta älä lopeta! Mennään
vaan! Jatketaan niin kauan kuin tämä kestää. Ei mietitä. Ei. Se pilaisi tämän
hetken. Nautitaan vaan. Kangastukset muuttavat muotoaan ja naama paljastuu. Se
on Stan Lee, Hämäkkimiehen isä. Ja hän näyttä Uncle-Beniltä. Suuren voiman
mukana tulee suuri vastuu. Se on totta ja minä itken. Se on vain niin totta.
Setä Ben lähtee, mutta on jättänyt jotain. Se jokin ei lähde, ei vaikka meret
kuivuisivat ja vuoret kuluisivat. Se on jokin millä minä elän. Minulla on voima,
joten minulla on vastuu, enkä haluisi minkään olevan eri tavalla kuin se on. Olen
tyytyväinen.
Näin on hyvä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti